Raportti 35. 1996. Kansainvälisyys on 1990-luvun korkeakoulupoliittisen keskustelun toistetuin mantra. Lähinnä opiskelija-, opettaja- ja tutkijavaihdoksi ymmärretty kansainvälinen yhteistyö on ajettu sisään koulutuksen laadun ja työvoiman kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on kehitetty suuria henkilövaihto- ja yhteistyöohjelmia, joihin kaikkien korkeakoulujen ja kaikkien koulutusalojen odotetaan osallistuvan. Kansainvälistymisestä on tehty imperatiivi myös kohottamalla se korkeakoulujen ns. tuloksellisuusmäärärahan jakokriteeriksi. Käytyä keskustelua on leimannut pintapuolisuus ja haluttomuus pohtia kansainvälisen koulutusyhteistyön todellista merkitystä korkeakouluille, niiden henkilökunnalle ja opiskelijoille. Vaikuttaa siltä kuin yhteiskunnassa vallitsisi "kansainvälistymisuskonto", jonka mukaan kansainvälinen vuorovaikutus on kaikissa muodoissaan itsessään arvokasta ja tavoiteltavaa. Kun koulutuksen tutkijoiden kiinnostus kansainvälisyyttä kohtaan on ollut laimeaa, vastuu kansainvälisen toiminnan kehittämisestä on sysätty yksinomaan hallintovirkamiehille. Tässä työssä käydään asiakirja-aineiston avulla läpi suomalaista koulutuspoliittista ajattelua kansainvälisyyden osalta 1970-luvun alusta nykypäivään. Lisäksi luodaan katsaus siihen, miten kansainvälinen toiminta on ymmärretty korkeakoulujen strategioissa ja vuosikertomuksissa. Lopuksi syvennytään kansainvälisen toiminnan toteutumiseen ja siihen liitettyihin merkityksiin laitostasolla, opettajien ja tutkijoiden keskuudessa. Käsiteltäviksi nousevat useat tähän asti paljolti huomioimatta jääneet teemat, kuten kansainvälisyyden asema korkeakoulujen ja laitosten välisessä statuskilpailussa, henkilövaihdosta yksilölle ja tiedeyhteisölle koituvien hyötyjen jäsentyminen, kansainvälisyyden erilainen yhteys opetukseen ja tutkimukseen sekä kansainvälisten yhteyksien maantieteellinen suuntautuminen eri aikoina.