Raportti 33. 1996. 1990 luvun taloudellinen taantuma toi omat muutospaineensa suomalaiseen korkeakoulujärjestelmään. Opetusministeriö käynnisti rakenteellisen kehittämisen ohjelman tavoitteenaan purkaa päällekkäisyyksiä ja tiivistää laajalle levittäytynyttä koulutusta. Korkeakoulujen piti samanaikaisesti sekä supistaa menoja että lisätä koulutuksen ja tutkimuksen tuloksellisuutta. Yhdeksi saneerauksen kohteeksi opetusministeriö otti kasvatustieteellisen koulutusalan, koska sen erityisesti katsottiin hajautuneen liian moneen yksikköön. Sekä julkisuudessa että kulissien takana käynnistyi kiivas taistelu kasvatusalan tulevaisuudesta. Sivuopetuspisteitä esitettiin lakkautettavaksi ja puhuttiin jopa kokonaisten tiedekuntien lopettamisesta. Mittavista suunnitelmista huolimatta kasvatusala jäi rakenteeltaan ennalleen, ellei lukuun oteta sitä, että myös lastentarhanopettajien koulutus nostettiin yliopistotasolle. Uudistamisen sijasta kasvatusalalla käytiin torjuntataistelua, jonka tavoite näyttää olleen vanhojen rakenteiden säilyttäminen. Tässä raportissa tarkastellaan, millaiselta rakenteellisen kehittämisen prosessi sekä alan kehittämisen esteet ja edellytykset näyttävät kasvatustieteilijöiden omasta näkökulmasta. Kasvatustieteiden tiedekuntien dekaanien, laitosjohtajien sekä tiedekuntasihteeseiden haastatteluin etsitään vastausta siihen, miksi rakenteellinen kehittäminen torjuttiin ja miten kasvatustieteellistä koulutusalaa pitäisi alan edustajien mielestä jatkossa kehittää.