Sisällys:

• Elinikäisen oppimisen olennaista etsimään, Heikki Silvennoinen & Pasi Tulkki
• Valta oppimisen kentällä, Pasi Tulkki & Petri Honkanen
• Oppiminen työelämässä, Heikki Silvennoinen
• Elinikäinen oppiminen työvoimapolitiikkana, Henrik Hyyppä
• Juhlavat puheet ja arkinen työ, Heikki Silvennoinen & Päivi Naumanen
• Ikuisen oppimisen evankeliumi, Osmo Kivinen
• Elinikäisen oppimisen diskurssit ja todellisuudet, Heikki Silvennoinen & Pasi Tulkki
• Jälkikirjoitus: iloisesti oppien hyvään elämään, Heikki Silvennoinen, Pasi Tulkki & Petri Honkanen

Elinikäinen oppiminen ja jatkuva koulutus ovat jokapäiväinen puheenaihe julkisuudessa. Ilmiö on varmasti yleiseurooppalainen, mutta Suomessa koulutuspoliitikot ja opettamisen ammattilaiset ovat olleet asialla poikkeuksellisen innokkaasti. Toisin kuin aiemmin ihmiskunnan historiassa, tietoyhteiskunnassa elämisen ehto on jatkuva uuden oppiminen, sanotaan.

Jostain syystä yhteiskuntatieteilijät ovat jättäneet elinikäisen oppimisen kysymykset lähinnä kasvatustieteilijöiden ruodittaviksi. Elinikäisen oppimisen koko ilmiökenttää sosiologisesti jäsentävä kirjallisuus on Suomessa vähäistä. Jo toistakymmentä vuotta toimineen Koulutussosiologian tutkimuskeskuksen tutkijat haluavatkin avata tällä kirjalla aihepiiriin sosiologisia näkökulmia.

Kriittinen tutkimus ei ota sosiaalisen elämän ilmiöitä itsestäänselvinä ja luonnollisina. Sosiologian tehtävä ei ole pyhittää vallitsevia käytäntöjä ja ajattelutapoja. Totunnaisissa puhetavoissa koulutuksesta ja oppimisesta jää monia olennaisiakin puolia piiloon. Empiiriseen ja teoreettiseen tutkimukseen pohjautuvana sekä keskusteluun polemisoidenkin osallistuvana kirja tarjoaa ajattelun välineitä ja perustietoa kaikille koulutuksen, oppimisen ja koulutuspolitiikan ajankohtaisista kysymyksistä kiinnostuneille. Miksi elinikäinen oppiminen on juuri nyt noussut kuumaksi puheenaiheeksi? Miten elinikäisen oppimisen hyödyt jakautuvat? Mitä työelämä opettaa? Miten koulutus muuttuu elinikäisen oppimisen yhteiskunnassa? Mihin koululaitosta enää tarvitaan? Miten elinikäinen oppiminen oikeastaan toteutuu ihmisten arkielämässä?

Pasi Tulkki ja Peri Honkanen tarkastelevat kokoelman aluksi elinikäisen oppimisen ja sen rinnakkaiskäsitteiden määrittelyä Suomessa ja ulkomailla aina 1950-luvulta lähtien. Oppiminen on yleisinhimillinen ominaisuus, joka ei sinänsä riipu koulutuksen järjestämisestä tai järjestämättä jättämisestä, tai organisoinnin tavasta. Tämä tunnustetaan jo aika yleisesti, mutta jostakin syystä oppimisen halutaan tapahtuvan kansallisvaltion koulutusorganisaatioiden johtamana ja niiden määräämässä muodossa ja järjestyksessä. Sen lisäksi, että kirjoittajat tarkastelevat aikuisiän oppimisen muotoja ja toisistaan eroavia tapoja, he hahmottavat elinikäisen oppimisen konseption näkökulmasta aikuisiän oppimisen kenttää. Kirjoittajat avaavat näkökulmia kamppailuun tämän kentän rajojen määrittelystä sekä kehittävät välineitä kentällä tapahtuvan voimainmittelön jäsentämiseksi.

Heikki Silvennoinen puolestaan kaivaa työelämässä tapahtuvasta oppimisesta näkyviin ulottuvuuksia, jotka jäävät kokonaan piiloon muodollista koulutusta korostavissa tarkasteluissa. Elinikäinen oppiminen esitetään usein ikään kuin toteutumistaan odottelevana tavoitteena, vaikka jokapäiväisessä elämässään ihmiset oppivat kaiken aikaan. Silvennoinen erittelee niin työmarkkinoiden kuin työpaikankin keskeiset oppimistilanteet ja höystää analyysiään empiirisin esimerkein. Elinikäisen oppimisen keskeisiksi käsitteiksi nousevat metaoppiminen, merkittävät oppimiskokemukset, käytännön tietoisuuden muodostuminen ja äänettömät kvalifikaatiot. Usein unohtuva, mutta aivan olennainen oppimista määrittävä rakenteellinen tekijä työelämässä on työntekijän asema työvoiman myyjänä. Kvalifikaatioita, työhön suhtautumista tai työkokemuksia ei ymmärretä riittävästi, ellei oteta huomioon työnteon kontekstia, sitä että tekijä tekee työtään palkkaa vastaan.

Tuotantoelämän ulkopuolelle jäävän väestön säilöminen on ollut historiallisesti hyvin merkityksellinen tekijä laitoskoulutuksen ylläpidossa ja laajentamisessa. Henrik Hyyppä jäljittää artikkelissaan työvoiman ylitarjonnan synnyttämien ongelmien piilottamiseen tähtäävien toimien ja elinikäisen oppimisen järjestelmien kehittelyn yhteyksiä. 1990-luvun joukkotyöttömyyden aikana koulutuksen asema ylimääräisen työväestön sitojana näkyy selkeästi, kun jopa viidennes työvoimasta istuu koulunpenkillä.

Sen lisäksi, että valtakunnan virallisissa puheissa koulutus toistuvasti korotetaan keskeiseksi menestystekijäksi, se kuuluu olennaisena osana työelämän muutospuheeseen, jossa rutiinityöt poistuvat ja näyttämölle astuu itseään toteuttava työntekijä. Työn rikastumisen ja humanisoitumisen näyt suorastaan edellyttävät jatkuvan koulutuksen ja elinikäisen oppimisen aatteita. Oppimiseen kannustavassa työympäristössä itseään kaiken aikaa kehittävät työntekijät ovat yrityksen tärkein voimavara, sanotaan. Julkisuuskynnyksen ylittävät helpoiten edistyksen eturintamaan kuuluvat yritykset. Toisaalta tutkijatkin ovat eniten kiinnostuneita työnteon oletetuista edelläkävijöistä ja suunnannäyttäjistä. Niitä analysoimalla he uskovat pääsevänsä kurkistamaan tulevaisuuteen. Vain muutamiin, ”edustaviin”, yrityksiin kohdistuvista tutkimuksista syntyy kuitenkin helposti harhainen kuva todellisuudesta. Heikki Silvennoinen ja Päivi Naumanen tarkastelevat pikemminkin tavallisia kuin ”edustavia” työpaikkoja oppimisympäristönä käyttäen apunaan työnantajien kysely- ja haastatteluaineistoa.

Koulutusta korostavat puheet ovat nykyään keskeinen osa kaikkien eturyhmien edunvalvontaan liittyvää retoriikkaa. Silvennoinen ja Naumanen kiinnittävät huomiota siihen, että työnantajien ja yrityselämän puolelta kuuluu kahdenlaista puhetta. Empiiristen tutkimusten yksi keskeinen havainto on, että todellisuus ”kentällä” ei useinkaan vastaa julkisia puheita elinikäisestä oppimisesta ja inhimillisen pääoman jatkuvasta kartuttamisesta sekä ihmisestä työpaikan tärkeimpänä voimavarana. Koulutusasioiden pohdintaan ei ole arkisessa työssä aikaa eikä välttämättä tarvettakaan.

Niin kutsutun kulttuurin ideologian mukaan elinikäinen oppiminen edellyttää myös elinikäistä opettamista. Mutta todellisessa elämässä ihminen oppii vallan mainiosti ilman erityistä koulumestaria. Osmo Kivinen ruotiikin elinikäisen oppimisen ajankohtaistumista koulu- ja opettajakeskeisen oppimiskäsityksen vararikon näkökulmasta.

Lopuksi kirjassa eritellään elinikäisen oppimisen puhetapoja sekä tutkitaan elinikäisen oppimisen komitean loppuvuodesta 1997 luovuttamaa ”kansallista elinikäisen oppimisen strategiaa” (KM 1997:14). Yksi kokoelman kaikkia artikkeleita sivuava teema on virallisen diskurssin ja ihmisten arkitodellisuuden välinen juopa. Virallisessa diskurssissa elinikäinen oppiminen esitetään ikään kuin kaikille yhtenäisenä elämänmallina, vaikka väestöryhmien todellisuudet poikkeavat huomattavasti toisistaan. Toistuvasti työtön duunari oppii elämässään aivan toisenlaisia asioita kuin uraputkistossaan ylöspäin kiipeilevä keskiluokkainen asiantuntija. Siivoojan, kassanhoitajan ja ovimiehen elämässä muodollisen koulutuksenkin asema on tyystin toisenlainen kuin vaikkapa koulutussuunnittelijan tai henkilöstöjohtajan elämässä.

Toinen kokoelman läpi käyvä teema ovat intressit. Empiiristä analyysiä kaipaa esimerkiksi kysymys siitä, mikä intressi milläkin yhteiskuntaryhmällä on puhua elinikäisestä oppimisesta, ja kenelle kukakin puhettaan erityisesti suuntaa. Niin ikään on syytä kysyä, minkälaiset intressit ja mahdollisuudet eri väestöryhmillä on järjestää omia toiminta- ja elinympäristöjään sellaisiksi, että virallisen diskurssin mukainen elinikäinen oppiminen ylipäätään kävisi mahdolliseksi. Ketä elinikäisen oppimisen puhe ensisijaisesti palvelee? Ja kuka pystyy saamaan omasta oppimisestaan eniten irti esimerkiksi muuntamalla sitä edelleen joksikin yleisesti tavoitelluksi voimavaraksi?