(Helsinki: Gaudeamus 2002)

Koulutus on kansalaiselle sekä hyödyllinen että välttämätön edellytys sijoittumisessa työelämään. Aineellisia ja sosiaalisia palkintoja lupaaviin koulutustutkintoihin kohdistuvalla kilpailulla on monia yhteiskunnallisesti tärkeitä vaikutuksia, joita yksittäinen ihminen ei koulutusta hankkiessaan tavoittele mutta jotka silti ovat kouluttautumisen seurausta. Niin kauan kuin kansalaiset näkevät koulutuksen hyödyllisenä edellytyksenä päästä työmarkkinoille ja työllistyä, se tarjoutuu julkiselle vallalle tehokkaana keinona säännellä työvoiman tarjontaa ja työttömyyttä sekä väestön toimintaa ylipäätäänkin. Koulutuksessa yksilön elämänura muotoutuu ennustettavaksi ja hallittavaksi osaksi suurta väestövirtaa, jonka mukana ihmiset kulkevat lapsuuden kodeista eri tavoin palkittuihin asemiin yhteiskunnassa. VTL Heikki Silvennoisen väitöstutkimus Koulutus marginalisaation hallintana paneutuu koulutuksen rooliin huono-osaisuuden synnyssä ja hallinnassa: Miten nuoret päätyvät ammattikouluttamattomiksi ja työttömiksi? Millaisin koulutuksellisin keinoin valtiovalta puuttuu syrjäytymiseen työmarkkinoilla? Uskovat heikosti koulutetut itse koulutukseen asemansa kohentajana? Kuten kaikessa kilpailussa, koulutuksessakin jää joku aina viimeiseksi. Menestys ja sen mukainen valikoituminen työvoimajonoihin on nykypäivänkin Suomessa yhteydessä perheen sosiaaliseen asemaan sekä kodin aineellisiin että kulttuurisiin voimavaroihin. Marginalisaatio ei ole muusta sosiaalisesta kerrostumisesta erillinen ilmiö, vaan elimellinen seuraus kaiken aikaa käytävistä resurssikamppailuista. Puhtaasti työvoimapoliittisin perustein järjestetyllä koulutuksella (mukaan lukien työvoimakoulutus, oppisopimukset, peruskoulun kymppiluokat, väliaikainen ammatillinen koulutus, ”Relander-koulutus” ja työttömien koulutusvakuutus) on saatu 1960-luvun lopulta 2000-luvun alkuun hallittua noin puolentoista miljoonan työllisyysongelmien kanssa kamppailevan kansalaisen elämää. Koulutuksen lisääntyvän työvoimapoliittisen käytön seurauksena ajatus työn puutteesta on muuntunut ajatukseksi yksilön puutteista. Vähitellen on opittu pitämään itsestään selvänä, että ”puutteellisin valmiuksin” varustautunut työtön tarvitsee koulutusta kyetäkseen paremmin kilpailemaan muiden kanssa tarjolla olevista työpaikoista. Kun epävarmuudesta on tullut pysyvä tila, kansalaiset joutuvat jatkuvasti puntaroimaan henkilökohtaisia puutteitaan ja epäilemään kelvollisuuttaan. 2000-luvun alussa olemme entistä selvemmin ”epävarmuuden poliittisessa taloudessa”, joka tukeutuu viime kädessä ”epävarmuuteen perustuvaan hallintaan”. Mutta pelkästään koulutuksen tarjoaminen ei pureudu työttömyysongelmien ytimeen, työn puutteeseen. Eikä se tietenkään voi vaikuttaa omiin perusmekanismeihinsa, jotka juontuvat siitä, että koulutus instituutiona itse asiassa on erottautumisen ja karsinnan väline. Yhteiskuntapolitiikan tekijöiden olisi kiinnitettävä enemmän huomiota koulutuksen ”jälkihoitoon” — siihen, että koulutukseen investoiva kansalainen saa ponnisteluilleen muutakin vastinetta kuin hieman paremman (suhteellisen) paikan työvoimajonossa. Yksin koulutus jää elinolojen kohentajana puolitiehen. Marginaaliin ajautuneiden yksilöiden kilpailuttamista osuvampaa politiikkaa olisi tuoda heidän ulottuvilleen mielekästä tekemistä, jolla voi elättää itsensä kunniallisesti.